Vanhus valitsee itselleen hoivaa mielikuvien varassa

22.11.2015

Tampereen vanhusasiamiehet Riikka Piironen ja Katri Pellinen sekä tutkija Tanja Kuronen tuntevat vanhusten arjen ja ne ongelmat, joihin eniten apua tarvitaan. Kuronen teki hoiva-arjesta väitöstutkimuksen, joka ravistaa ja pöllyttää keskustelua. Vanhukset ovat muuttuneet oman hoivansa kuluttajiksi, joiden pitäisi valita itselleen sopivat palvelut ja viimekädessä jopa hoivakoti. Mitä eväitä asiantuntijat antavat vanhuksen hoitoa järjestäville omaisille?

Pärjäävätkö vanhukset kuluttajina hoivamarkkinoilla?

Valinnanvapaus lisääntyy hoivamarkkinoilla. Kunnat pyrkivät ottamaan huomioon vanhuksen ja omaisten toivomuksia esimerkiksi palvelutalon sijainnin suhteen, mutta aina sitäkään ei voi taata, sillä kunnan ostopalvelupaikoista on jatkuva pula. Palveluseteliä käyttävä vanhus voi valita hoivapaikkansa kunnan hyväksymältä palveluntuottajien listalta. Palveluseteli edellyttää, että vanhus maksaa osan hoivahinnasta itse.

Millä perusteella vanhus sitten valintansa tekee? Valintaprosessia vaikeuttaa se, että palvelutalot ovat vanhusten koteja, joihin ei noin vain lampsita vierailulle, muistuttaa Tanja Kuronen. Sijainnin ja rakennuksen kunnon voi tarkistaa helposti, mutta muu palvelu jää arvailujen varaan. Koeasuminen palvelutalossa ei ole mahdollista.

Hoivamarkkinoilta puuttuu myös vertailutieto. Kuronen ehdottaa, että palvelutalot markkinoisivat aktiivisemmin itseään. Laitoskulttuuri pitäisi muuttua sellaiseksi, että vanhuksen haluaisivat niihin.

Osataanko vaatia vaihtoehtoja vai tyydytäänkö siihen, mitä ensiksi tarjotaan?

- Tehtäisiin brosyyreitä tai vaikka videoita ja näytettäisiin vanhuksille että tällaista meillä on.

Mitä huonokuntoisempi vanhus on, sitä vaikeammaksi käy valitseminen hoivamarkkinoilta. Kyse on myös tietyn ikäpolven asenteista: Osataanko vaatia vaihtoehtoja vai tyydytäänkö siihen, mitä ensiksi tarjotaan.

Omalla rahalla enemmän ja parempaa hoitoa?

Omalla rahalla ostettavat vanhuspalvelut purkavat jonoja julkiselta sektorilta. Hoivapalveluja kuten siivousta, kauppa-apua tai ulkoilutusta voi ostaa kotiin, tai vanhus voi hankkia itselleen asunnon ja palvelupaketin yksityisestä palvelutalosta. Omalla rahalla voi muuttaa palvelutaloon silloin kun haluaa, eikä ole sidottu kunnan hoitotarvekartoitukseen ja palvelutalopaikan edellyttämään vähintään kolmeen hoivakertaan vuorokaudessa.

Omalla rahalla voi muuttaa palvelutaloon silloin kun haluaa.

Omalla rahalla ostettava palveluasuminen on kuitenkin niin kallista, ettei edes keskituloinen eläkeläinen suoriudu siitä ilman toisten apua tai muuta varallisuutta. Ongelmiakin voi syntyä:

- Ihmiset ovat saattaneet mennä asumaan paikkaan, johon heillä ei ole varaa. Sitten siellä asutaan puoli vuotta kunnes rahat loppuvat. Ja mitäs sitten? Kun kunnan paikka ei järjestykään heti, vanhus saattaa velkaantua, kertovat Katri Pellinen ja Riikka Piironen.

Verratessaan Saga Care Käpylinnan palvelupaketteja julkiselta sektorilta saatavaan hoivaan, Pellinen ja Piironen eivät äkkiseltään löydä suuria eroja. Samankaltaisuus johtuu siitä, että kunnat hankkivat omat kiintiönsä yleensä niistä samoista yksityisistä palvelutaloista, joista asiakas voi ostaa itselleen asunnon ja palvelupaketin omalla rahalla ja päästä näin jonon ohitse.

- Ikävämpi puoli näissä pakettihinnoissa on se, että niihin kuuluu tietty määrä, esimerkiksi kolme hoivakäyntiä vuorokaudessa. Entä jos se ei riitä? Entä jos apua tarvitaan joskus neljä tai viisi kertaa päivässä? Silloin hinta voi olla ihan toinen. Siinä mielessä näiden pitäisi olla alkaen -hintoja.

Katri Pellinen ja Riikka Piironen.Kuva: YLE

Piironen ja Pellinen miettivät, onko vanhanaikainen laitoskulttuuri juuri nyt murroskohdassa.

Palvelutalojen tarve erikoistua ja kehittää omia palvelujaan on heikko, sillä varsinainen kilpailu puuttuu.

- Kun palvelutalossa ymmärretään, että siellä ollaan toisten ihmisten kotona töissä, asiat voivat muuttua. Silloin kaikille ei tarjota sitä yhtä ja samaa. Palvelusuunnitelmilla pitäisi pyrkiä yksilölliseen hoitoon.

Palvelutalojen tarve erikoistua ja kehittää omia palvelujaan on heikko, sillä varsinainen kilpailu puuttuu. Hoivapaikkojen jatkuva puute aiheuttaa sen, että palvelutalojen käyttöaste on hyvin korkea. Tulijoita siis on, palveluista huolimatta.

Omaiset hoidon tukena vai tukkeena?

Vanhuksen hoivasuunnitelmaa tehdessä kuullaan aina myös omaisia. Jos omaiset asuvat kaukana, heidän on voitava luottaa vieraiden ihmisten tapaan hoitaa vanhusta. Suurin osa omaisten vaatimuksista on hyvin realistisia ja kohtuullisia, sanovat Pellinen ja Piironen.

Kuva: YLE/Jyrki Kaheinen

- Joskus voi kuitenkin törmätä tilanteisiin, joissa omaisten odotukset ovat ylimitoitettuja. Jos vaaditaan, että joku istuu koko ajan vanhuksen sängyn vierellä tai henkilökunnalle on laadittu minuuttiaikataulu millä tavalla omaa vanhusta pitää hoitaa, ollaan hakoteillä. Vanhusasiamiehet ovat selvitelleet myös tilanteita, joissa on keskusteltu siitä, millaisia asu- ja väriyhdistelmiä vanhuksen päälle on sopivaa pukea.

Omaisilla on ainutlaatuista tietoa hoidettavasta vanhuksesta, mutta he eivät ole hoiva-alan ammattilaisia.

Kuronen taas on huomannut, että jotkut omaiset eivät halua edes tietää kotona asuvan vanhuksen perushoivasta. Omaiset tulevat arkeen mukaan vasta siinä vaiheessa, kun vanhus on kammattu ja syö aamiaistaan puhtaana, uusissa vaipoissa. Hoivatyöntekijä on heille näkymätön piika, joka suorittaa raskaimman perushoivan heidän puolestaan.

Vaikka omaisilla on aina ainutlaatuista tietoa hoidettavasta vanhuksesta, täytyy muistaa, että he eivät ole hoiva-alan ammattilaisia. Kunnan on pidettävä huolta omaishoitajan kunnosta ja jaksamisesta, varsinkin silloin, kun kyseessä vanhuksen ikääntynyt puoliso, muistuttavat Pellinen ja Piironen.

Pelastaako kolmas sektori?

Tanja Kurosen tutkimus perustuu myös häneen omaan työkokemukseensa.Kuva: YLE

Vapaaehtoistyö nahdään usein pelastusrenkaana kasvavan vanhusväestön hoitotarpeeseen. Kaikki haastatellut korostavat, että varsinainen hoitotyö täytyy aina olla ammattilaisten käsissä, eikä se saa perustua vapaaehtoisuuteen. Kuronen suhtautuu epäillen myös arkisen hoivan ja vapaaehtoistyön yhtälöön.

 

- Hoito ja hoiva ovat ihmiselle välttämättömiä. Syntyy liian suuri epäsymmetria avun saajan ja sen antajan välille, jos työ on vanhukselle välttämätöntä mutta työn tekijälle vapaaehtoista. Avun antaja voi valita, juoko hän sherryä vai meneekö ‘töihin’.

Hoivatyöllä Kuronen tarkoittaa siivousta, vanhuksen hygieniasta huolehtimista ja muita kodissa suoritettavia askareita. Sen sijaan seurustelumuotoinen vapaaehtoistyö on hänen mielestään hyvä asia. Sitäkin hän kutsuisi mielummin vapaaehtoistoiminnaksi kuin -työksi.

Syntyy liian suuri epäsymmetria avun saajan ja sen antajan välille, jos työ on vanhukselle välttämätöntä, mutta työn tekijälle vapaaehtoista.

Hoivatyö elää vahvasti miesten ja naisten töissä. Naiset hoivaavat ja miehet suorittavat pieniä nikkarointitöitä tai avustavat tietotekniikassa. Perinteiset roolit eivät johdu pelkästään vapaaehtoistyötä tarjoavista järjestöistä.

- Siinä vaiheessa, kun ihminen tarvitsee toisen apua, hän on hyvin haavoittuvainen. Keski-ikäinen nainen on silloin luottamusta herättävin hahmo, joka koetaan kaikkein helpoimmaksi ja turvallisimmaksi vaihtoehdoksi päästää omaan kotiin. Se ei ole se hetki, jolloin ryhdytään opettelemaan uusia asenteita ja suvaitsevaisuutta, sanoo Kuronen.

Kääntyisikö Kuronen itse vapaaehtoistyön vai markkinoilta ostettavan hoivan puoleen?

- Toivoisin, että mun ei tarvitsisi kääntyä vapaaehtoistyön puoleen. Mutta ymmärrän niitä, joilla ei ole varaa kaupallisiin palveluihin. Ajattelen, että sille ihmiselle, joka tulee apuun, täytyy myös maksaa. Meillä on maailma, jossa ihmisten toimeentulo on sidottu työhön.

Miksi mummo tai vaari ei halua palvelutaloon?

Ollessaan vapaaehtoistyössä vanhusten parissa Kuronen tapasi ihmisiä, joiden ei hänen mielestään olisi pitänyt enää asua kotona. Kurosen mukaan moni vanhus pelkää palvelutaloja. Ja syystäkin, sillä mediassa kiertäneet kauhukuvat ovat totta nekin. Osa pelkää myös sitä, että rahat eivät riitä palveluasumiseen. Silloin kannattaa kuitenkin ottaa yhteyttä oman asuinkunnan sosiaaliviranomaisiin, sillä vanhuksen pääseminen palvelutaloon ei ole kiinni tuloista tai varallisuudesta.

Vanhuksen pääseminen palvelutaloon ei ole kiinni tuloista tai varallisuudesta.

Myös Pellinen ja Piironen myöntävät, että toimintakyvyltään heikompikuntoisia vanhuksia asuu kotona aikaisempaa enemmän.

Ongelma on siinä, että nämä vanhukset haluavat nimenomaan asua kotona. Moni voi seistä päätöksensä takana hyvinkin jääräpäisesti.

 

Kuva: YLE/Jyrki Kaheinen

- Vaikka se olisi muiden mielestä huono päätös, niin ikäihmisillä on oikeus tehdä huonojakin päätöksiä. Silloin on kunnan tehtävä järjestää riittävästi palveluja sinne kotiin, sanovat Pellinen ja Piironen.

Erot haja-asutusalueiden ja kaupunkien tarjoamien hoivapalveluiden välillä ovat kuitenkin suuret. Syrjäisellä maaseudulla ei pitkien välimatkojen vuoksi ole saatavilla kattavaa ja monta kertaa päivässä saatavaa kotihoitoa.

Vanhuksen itsemääräämisoikeus on keskeinen asia. Myös muistisairasta pitää kuulla, vaikka hän ei enää olisi päätöksentekokykyinen.

- Ihminen on niin järkyttävän riisuttu siinä vaiheessa, kun se viedään, toteaa Kuronen.

Itsemääräämisoikeus on keskeinen asia. Ikäihmisillä on oikeus tehdä huonojakin päätöksiä.

Toisinaan myös omaiset haluavat vanhuksen asuvan omassa kodissaan.

- Jotkut lapset pitävät kiinni siitä, että isä tai äiti asuu kotona, jotta koti jäisi perinnöksi. Myös vanhukset voivat ajatella, että on ihanaa jättää lapsille jotain, eivätkä siksi halua luopua asunnostaan ja käyttää siitä saatavia rahoja viimeisten vuosien hoitoon, sanoo Kuronen.

Suurin osa omaisista on kuitenkin aidosti huolissaan vanhuksen pärjäämisestä kotona. Usein kysytään, missä vaiheessa toisen ihmisen asioihin voidaan puuttua. Lainsäädännollisesti se on mahdollista silloin, kun ihminen on vaaraksi itselleen. Kerta toisensa jälkeen yöpuvussa kerrostalon portaikossa harhaileva vanhus ei pärjää enää itsekseen, sanovat Pellinen ja Piironen.

Suomi on Euroopan nopeimmin vanhentuva maa. Vuonna 2040 Suomessa on 75 vuotta täyttäneitä jo miltei miljoona. Sen sijaan että, vanhusväestön lisääntymisestä puhutaan ja kirjoitetaan kuin tautiepidemiasta joka leviää ylitse Suomen, kannattaa muistaa, että vanhuus ei mene kenenkään ohitse. Ei sinun eikä minun, jos vaan hengissä pysytään.